104256.jpg

Pikku Prinssin 60-vuotistaival näytetään laskettavan Gallimardin ranskalaisesta vuoden 1946 painoksesta, eipä tietenkään jenkeissä jo vuonna 1943 ilmestyneestä. WSOY julkaisi merkkivuoden kunniaksi Pikku Prinssi ja miten tarina syntyi laitoksen, joka on suomennos Gallimardin vuonna 1993 julkaisemasta Le Petit Prince conception et réalisation. Kirjassa esitellään kuvia aiemmin julkaisemattomista Pikku Prinssin akvarelli-originaaleista, ne kaikkein peloittavimmat kuvat, joita Antoine de Saint-Exupery ei onneksi ottanut kirjaansa.
Järisyttävä on Pikku Prinssin viimeisen aukeaman kuvitus, lopullinen tyhjä maisema. Ehkä pitää istuttaa muutama 'vaarallinen' baobab, apinanleipäpuu aavikolle Saint-Exän varoituksista piittaamatta. Pikku Prinssin lukija kyllä ymmärtää mitä Saint-Ex tahtoo baobabilla kertoa. Aika on toinen kuten tarinakin. "Luulen että hän paetessaan käytti apunaan muuttolintuja."

Busmannien tarinan mukaan hyeena, pahan hengen ruumiillistuma, istutti ensimmäisen apinanleipäpuun ylösalaisin. Toisessa vanhassa afrikkalaisessa legendassa kerrotaan, että jumalien jättiläiskokoinen lapsi kiskaisi puun irti maasta juurineen ja laittoi takaisin ylösalaisin. Puusta käytetäänkin joskus nimitystä "ylösalainen puu", koska sen oksisto muistuttaa suuresti juuristoa Puun englanninkielisen nimityksen 'baobab' uskotaan tulevan arabiankielen sanoista bu hibab, 'monien siementen hedelmä'.
Puunrunko toimii vesivarastona, jossa säilyy tuhansia litroja vettä raikkaana läpi kuivankauden. "Sanoin pikku prinssille, etteivät baobabit olleet pensaita vaan jättiläispuita, isoja kuin kirkot, ja vaikka hän veisi mukanaan kokonaisen lauman norsuja, eivät nekään mahtaisi mitään yhdelle ainoalle baobabille." Pikku Prinssin kirjoittaja ei tiennyt, että norsut voivat tappaa apinanleipäpuun ryystämällä puun vesivarastot kuiviksi.
"Ei mikään elävä puu voi antaa Afrikasta sitä äärettömyyden ja moninaisuuden vaikutelmaa kuin jykevä ja mahtava apinanleipäpuu. Se on osa Afrikan legendaa ja historiaa", kertovat Wright ja Kerfoot Puun tarinassa. Apinanleipäpuu kuuluu samaan paksurunkoisten puiden heimoon kuin balsa- ja kapokkipuut. Tieteellisen nimensä Adansonia digitata on saanut ranskalaisen tutkimusmatkailijan ja luonnontutkijan Michel Adansonin mukaan, joka kirjeessään Senegalista vuonna 1754 kirjoittaa: "Olen nähnyt suunnattoman paksun puun. En usko sen kaltaista nähdyn aikaisemmin missään maanosassa."
David Livingstone nähtyään apinanleipäpuun ensimmäisen kerran nimesi sen maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. Itä-Zimbabwessa kasvan valtavan leipäpuun onttoa runkoa on käytetty linja-autopysäkkinä, johon mahtuu 40 ihmistä. Eritreassa vanhaan runkoon on rakennettu kappeli. Suuren apinanleipäpuun ontto runko kelpaa asunnoksi tai talousrakennukseksi. Ja voipa perustaa runkoihin villimehiläistarhojakin.
Apinanleipäpuun mantereisen lajin levinäisyysalue käsittää suurimman osan Afrikkaa, Sudanista Etelä-Afrikan Transvaaliin. Se on tyypillinen savannipuu, jota muinoin kasvoi sankkoina metsinä Sahalinkin alueella. Madagaskarilta tunnetaan seitsemän apinanleipäpuulajia. Vanhimpien leipäpuiden arvioidaan olevan 3000 vuotiaita. Puun elinikää on lähes mahdoton määrittää tarkasti, koska säännölliset vuosirenkaat puuttuvat.

Pallonpuoliskon tähdet ja Bones / Runotorstain pyöreys

Floora on flooraa, vahti-fauna kuorsaa päivän helteen väsyneenä, eivät tähdet ihan ikuisia. Jossain sammuu, syttyy uusi stara. Susi ulvoo Sahelissa. Linnunrata kirkuu kirkkautta, halkoo sysimustaa taivaankantta. Villihanhen joukko lipuu horisonttiin kera Kotkan, Joutsenen. Kettu jolkkaa maisemassa. Iso karhu pienen kanssa kömpii kätköön. Ylin karhuvahti, Arcturus, valvoo Bonesin untenmailla matkatessa. Centauri skorpioniin tähtää etelässä. Käärme kantajansa ympärille kiertyy. Yö sammuu, aamutähti oh hoi.

Kuumia tunteita Sahelissa, Bonesin poppoo